Reppureissaus: Kaksi sanaa Intiasta

Intian tv:n mainoksessa länsimaalainen mies on lähettämässä postikorttia kotiin. Hän miettii sopivia sanoja. Mielessä pyörivät kaikki Intian kokemukset: värit, äänet, hajut ja maut, jännittävät seikkailut, uskomaton luonto ja vilisevät kaupungit. Lopulta mies kirjoittaa korttiin kaksi sanaa: incredible India. Ja sitä Intia todella on. Ihmeellinen.

Oman matkani alussa en olisi ikinä uskonut ylistäväni Intiaa. Kulttuurishokki iski ensikättelyssä hankalien taksikuskien, käsittämättömän ihmisvilinän, rottien, likaisuuden ja vatsavaivojen myötä.

Olin kauhuissani ajatuksesta, että joutuisin viettämään maassa yli kaksi kuukautta.

Delhin hulinasta toivuttuani löysin itseni Gokarnasta, eteläintialaisesta kylästä hindutemppeleiden ja meren ääreltä.

Gokarnasta löysin täydellisen yhdistelmän: kookospalmuja, rantaa ja riippumatossa löhöilyä yhdistettynä hienoihin temppeleihin, hinduperinteisiin sekä auringonnousussa joogaaviin hippeihin.

Aloin ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat, että Intiaa samalla sekä vihaa että rakastaa. Aloin itsekin pikkuhiljaa pitää uudesta, intialaisesta elämästäni.

Vuoren huipulla

Gokarnaan olisi ollut helppo jäädä kasvattamaan rastoja ja pärisyttämään bongorumpua, mutta nautittuani tarpeeksi hiostavasta rantaelämästä päätin suunnata Ootyyn, Tamil Nadun raittiiseen vuoristoilmaan.

Matkustin intialaisilla busseilla yhteensä lähes vuorokauden ja katselin upeita maisemia: korkeuksiin kohoavia eukalyptuspuita ja loputtomilta näyttäviä teeplantaaseja. Mitä korkeammalle bussi ajeli, sitä pienimmiksi ja mutkaisimmiksi kävivät tiet.

Yhtä lailla sitä pahoinvoivimmiksi tulivat intialaiset kanssamatkustajani. Intialaisilla liikennevälineillä matkustaessa saa luvan tottua siihen, että vieruskaveri saattaa täysin tyynesti puklata jalkojesi juureen.

Ootyssä vedin keuhkot täyteen raikasta vuoristoilmaa, kaivoin vaelluskengät rinkasta ja lähdin retkelle, joka kulki teeplantaasien, porkkanapeltojen ja vuoristokylien läpi uskomattoman hienon jyrkänteen reunalle. Istuin kivellä hiljaa, katselin alas kilometrien päähän ja ihmettelin omaa pienuuttani sekä vuoren suuruutta.

Herkistyin luonnosta, mutta mietin samalla jo seuraava kohdettani Andamaaneja, saariryhmää Intian ja Thaimaan välissä.

Vuoren huipulta meren pohjaan

Andamaaneilla elvytin vanhan sukellusharrastukseni. Puin sukelluskamat päälle ja keikahdin veneen laidalta kuin James Bond ja vajosin merenalaiseen maailmaan.

Näin upeita koralleja ja värikkäitä kalaparvia, mutta mieleenpainuvinta oli tutustuminen uusiin ystäviini valkotäplähaihin ja jättiläiskilpikonnaan.

Jokaisen Andamaaneille saapuvan turistin on haettava oleskelulupaa, jossa määritellään kauanko saarilla saa olla. Oma lupani oli täydet 30 päivää, mutta päivät paratiisissa kuluivat kuin unessa.

Herätys auringonnousun aikaan, sukellusrepun pakkaaminen, aamiaisen syöminen, veneeseen kiipeäminen, sukeltaminen, lounas, uusi sukellus, päiväunet botskilla, syöminen, illanistuminen ja nukkuminen.

Päiväni saattoi täyttyä myös loikoilusta riippumatossa, rannalla tai uimapatjalla.

Ehdin jo haaveilla loppuelämästäni ruskettuneena sukeltajana, kunnes huomasin oleskeluaikani

Andamaaneilla olevan lopuillaan. Kotiinpaluu oli jo lähellä, mutta vielä oli ehdittävä Varanasiin, hindujen pyhään kaupunkiin Ganges-joen varrelle.

Äiti Gangan pyhyydessä

Ennen Varanasia luulin nähneeni Intiasta kaiken. Olin ähkyssä kaikesta näkemästäni enkä arvannut, että Varanas olisi yksi reissuni vahvimmista kokemuksista.

Hindut tulevat Varanasiin peseytymään synneistään Äiti Gangan pyhässä vedessä. Pyhään kaupunkiin tullaan myös kuolemaan, sillä uskomuksen mukaan se on tapa päästä ikuisesta uudelleensyntymisen kierteestä.

Pyhät menot Gangesin rannalla, palavat ruumiit ja ilmassa leijuva palavan lihan haju kauhistuttivat ja samalla herkistivät. Taianomainen kaupunki ei ehkä sovi pelkureille, mutta on kokemuksena ylivoimainen ja ikimuistoinen.

Matkustin Intiassa marras-tammikuussa yhteensä yli kahden kuukauden ajan. Kiipesin vuorelle, sukelsin hain kanssa, ihmettelin Taj Mahalia, seikkailin junassa ja söin elämäni parasta curryä.

Upeita muistoja ja kokemuksia on vaikka millä mitalla, mutta suurin Intia-kokemukseni on kuitenkin se, jota ei voi selittää. Intia on älytön. Se on kaikkea sitä mitä siltä odottaa ja sen lisäksi kaikkea sellaista, mitä ei villeimmissä kuvitelmissakaan osaisi kuvitella.

Intia ihastuttaa ja vihastuttaa. Välillä se myös itkettää ja pelottaa. Yhdestäkään kokemuksesta en kuitenkaan luopuisi, sen sijaan jäin janoamaan lisää.

Teksti: Mirka Moilanen


 
Etusivu Koulutus Opiskelijaelämä Pääsykoe Työpaikka & harjoittelu Ulkomaille Videot ja blogit Virtuaaliopo